Tässä tulee vähän alkuspeksejä, joista lähdetään ja on lähdetty liikkeelle.
Nuorimman lapseni syntymän jälkeen laihdutin itseni hoikaksi kävelemällä paljon lasten kanssa ja syömällä hieman pienempiä annoksia tavallista normaalirasvaista kotiruokaa. Jopa lähes normaalipainon alarajalle asti. Paino pysyi normaalina kolmisen vuotta mutta alkoi kilo kerrallaan nousta lähdettyäni hoitovapaalta töihin. Tällöin kuvion tulivat kevyttuotteet. Tästä on aikaa reilut viitisentoista vuotta.
Muutamaa kiloa lähdin pudottamaan Painonvartijoihin. Tällöin olin vielä hyvinkin normaalipainoinen. Sain pari kolme kiloa pois. Tulivat kuitenkin kavereineen takaisin. Tätä jatkui vuosikaudet. Aina menin uudelleen Painonvartijoihin aina suuremman painon kanssa kuin aikaisemmin. Vaikka olin miten tarkka paikkarilainen ja vahtasin pojot ja söin varmasti kevyttä ruokaa. Rasvatonta ja mautonta, josta oli sanottava, että siitä tykkää. Joistain ruoista tykkäsin, monista en. Silti kevyttuotteet olivat meillä jokapäiväistä murkinaa. Ja paino nousi.
Tuli kokeiltua Herbalifet, Cambridget, Nutriletit sun muut hömpät ja paino vain nousi. Noita pusseja en koskaan pystynyt syömään kahta kolmea päivää kauemmin, kun halusin syödä kunnon ruokaa. Sitten nousi verenpaine, johon lääkitys, sen jälkeen kilpirauhasen vajaatoiminta, joka muhi hoitamattomana vuosikaudet. Lisää painoa. Pidin vuosikausia ruokapäiväkirjaa ja tiedän taatusti syöneeni terveellisesti virallisen mittapuun mukaan.
Kunnes. Pam! Diabetes! Kiva joo! Minulle? Siis mitä?
Minulle, joka olin syönyt terveellisesti, paljon kasviksia, hedelmiä, marjoja, rypsiöljyä, kasvimargariineja, paljon kuituista ruisleipää, kaurapuuroa, perunaa, täysjyväpastaa, rasvatonta lihaa, kanaa, kalaa, kananmunaa kohtuudella (2-3 viikossa) ja rasvattomia maitotuotteita ja kevytjuustoja vuosikaudet. Minulle oli uskoteltu, että tällainen ruokavalio auttaa diabeteksen ehkäisyssä ja rasva edesauttaa diabeteksen syntymistä.
Meillä oli kotona aina säännölliset ruoka-ajat lapsena. Ruoka oli tiettyyn aikaan. Kerran viikossa saatiin saunalimskat. 0.33 pullot sokerilimsaa. Joinain päivinä saatiin nallekarkkia tai kermakarkkeja, mutta nekin satunnaisesti. Sama jatkui kun sain omia lapsia. Aina syötiin aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Tein töistä tultua kunnon ruoan kotona eikä meillä syöty eineksiä, en leiponut sokerisia pullia viikoittain, vaan kenties kerran, korkeintaan pari kuukaudessa tai ylipäätään paljon mitään makeita leivonnaisia, kun suolaiset piirakat oli enemmän koko perheen mieleen. Karkkia ja jäätelöäkin syötiin maltillisesti, koska lapsetkaan eivät olleet makean perään. Aika mallikasta, eikö, mitä tulee virallisten suosittelujen noudattamiseen. Lautasella oli lautasmallin mukaisesti aina myös salaattia.
Toki söin noin, koska mummollani oli kakkostyypin diabetes ja tiesin sukurasitteen olevan olemassa ja tuollaista syömistapaa asiantuntijat suosittelivat. Tiesin, että painon on pudottava, muuten sieltä kulman takaa hyökkää diabetes. Mutta minkäs teet, kun paino ei pudonnut vaan nousi kaikesta huolellisesta vuosikausien yrittämisestä ja kalorien laskemisista huolimatta.
Sitten kun sain diabetes-diagnoosin tulin äärimmäisen vihaiseksi. Minua oli huijattu. Terveelliseksi sanotulla ruokavaliolla en saanut painoa kuriin enkä välttynyt diabetekselta.
Ensimmäisen äimistykseni koin kun kävin ostamassa verensokerimittarin vähän ennen diabetes-diagnoosia. Luin saamastani vihkosesta hiilihydraateista ja insuliinista. Insuliinihoitoisella ensin piti päättää, montako hiilihydraattia syö, jotta voi pistää sopivan määrän myrkkyä kroppaan. Ei mennyt sitten ollenkaan meikäläisen jakeluun tuo homma, koska lapsuudestani muistin mummoni toimineen aivan toisella tavalla. Ei syönyt sokeria, ei pullaa, ei kaakkuja, ruisleipäpalasen söi, mutta sekin oli pieni, runsas voikerros päällä ja jotain leikkelettä ja kasvista. Sanottakoon, että mummoni oli sairaalassa kokkina aktiivityöaikoinaan ja tiesi, miten pitää syödä sen ajan tiedon mukaan. Tunsi myös erilaiset ruokavaliot hyvin. Olin mummoni ensimmäinen lapsenlapsi ja tärkeä mummolle. Siksi kuulin paljon juttuja myös ravitsemuksesta. Ristiriita nykyisen tiedon ja lapsuudessa omaksumani tiedon välillä oli valtavan hurja. Niinpä aloin etsiä tietoa. Kirjoista, netistä jne.
Nykyisin sanotaan ja ohjeistetaan, ettei diabeetikon tarvitse luopua mistään, kun on niin hyvät lääkkeet ja diabeetikkokin saa elää normaalia elämää ilman ruokarajoitteita tai dieettejä. Mitä hittiä se sitten on, että kulkee piikit ja mittarit mukana ja aina aikoessaan syödä jotain pistelee itseään. Ja jos lääkkeet toimii, niin miksi niin monella diabeetikolla on munuaisongelmia, näön menetystä ja amputaatioita. Ei mennyt mun tajuntaan tämä homma ja logiikka lainkaan.
Olen sen verran yksinkertaisella logiikalla varustettu viidenkymmenen virstanpylvään ohittanut täti-ihminen, ettei tuollainen nykyaikainen logiikka uppoa tämän naisen naisenlogiikan ymmärrykseen.
Minusta tuli kansalaistottelematon. Vaihdon kevyttuotteet normaalituotteisiin, luonnollisiin rasvoihin vaikka lähtövaiheessa BMI oli huikeat 52.2. Nyt 48.9. Suunta on selvästi oikea ja matka jatkukoon.
En juuri piittaa nykyisistä virallisista jorinoista, vaan tarkastelen omaa oloani, verensokereitani ja syömisiä ihan lahjomattoman verensokerimittauksen avulla. Muita terveysarvoja tarkastellaan verikokein. Tavoitteena on pitää verensokeri mahdollisimman vakaana ja näin välttyä diabeteksen liitännäissairauksilta; amputaatioilta, sokeutumiselta; hermovaurioilta, munuaisongelmilta jne mahdollisimman pitkään tai jopa välttää ne kokonaan.
Tämä tie on mielestäni paljon loogisempaa ja simppelimpää omahoitoa kuin luvassa olevien piikkien kanssa puljaaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi.